Hiljaisuus puhuu, ja minussa kuunnellaan. Annan hiljaisuuden hoitaa minua. Tarvitsen sitä välillä tässä ääntä ja informaatiota tulvivassa todellisuudessamme, nykyajassa. Ja tiedän, että en ole ainoa. Mielestäni hiljaisuudesta kannattaa nauttia yksin tai yhdessä. Mutta mitä hiljaisuus on – onko se äänettömyyttä? Äänettömyyttä itseni ulkopuolella? Mielen hiljentymistä? Puhumattomuutta? Vaiko sittenkin melutason laskua riittävässä määrin?
Hoitavaa hiljaisuutta on monenlaista. Minulle siihen liittyy keskeisesti levollisuus, kiireettömyys ja suorittamattomuus. Ja se, ettei tarvitse selittää mitään. Se, että on, riittää. Oman kokemukseni mukaan ympäristön hiljaisuus tai ainakin riittävä vähä-äänisyys helpottavat hiljentymistä. Aivot tarvitsevat lepoa valtavasta ärsykkeiden määrästä myös valvetilassa. Itse koen, että luonnon äänet – kuten tuulen suhina puiden oksistossa, linnun laulu tai sateen ropina – voivat kuulua hoitavaan hiljaisuuteen, joskus myös levollinen ja rauhallinen musiikki.
Mielen hiljentymistä ei kuitenkaan välttämättä tavoita, vaikka järjestää ulkoiset puitteet hiljentymiselle. Joskus luontokävelylle lähtiessä olen kokenut, että mielen meteli on hiljentynyt vasta useiden tuntien jälkeen. Ajatuksiin takertumattomuuttakin voi harjoitella, vaikka huomion siirtämisellä hengitykseen tai omien ajatusten rauhalliseen tarkkailuun. Oma mielenkiintoinen lukunsa on ajatusten synnyttämät tunteet, voinko sallia tunteiden virtaamisen vai koenko pakottavaa tarvetta paeta. Hoitava hiljaisuus tarjoaa matkan tutustumaan siihen, kuka minä olen, mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. Uskallanko tutustua siihen?
Uskon, että kaikki me ihmiset tarvitsemme välillä hiljaisuutta, hiljentymistä. Mutta osa meistä tarvitsee sitä enemmän kuin toiset. Koen, että itse olen sellainen. Viihdyn itsekseni enemmän kuin eräs sisaruksistani, joka ei olisi lähtenyt yksin viikoksi mökille kuten minä tein kuluneella viikolla. Olen myös sosiaalinen, nautin toisten kanssa olemisesta ja keskusteluista. Ja yhdessä hiljentymisestä.
Reilut puoli vuotta sitten osallistuin hiljaisuuden retriittiin ensimmäistä kertaa. Laskeuduimme yhdessä hiljaisuuteen perjantai- iltana ja päätimme sen sunnuntaina iltapäivällä. Retriittipäivät rytmittyivät tuhansia vuosia vanhan, luostarista peräisin olevan ohjelman mukaisesti. Emme jutelleet keskenämme, mutta kokoonnuimme välillä laulamaan ja lukemaan yhdessä. Silti oli mielestäni riittävästi aikaa olla myös ihan yksin huoneessaan tai luonnossa. Hiljaa yhdessä oleminen tuntui mielestäni luontevalta ja hoitavalta, rentouttavalta tavalta viettää viikonloppu ja miksei pidempikin aika. Siellä vahvistui halu ohjata vielä hiljaisuuden retriittejä. Ehkäpä tapaamme hoitavassa hiljaisuudessa?
